Pyhiinvaellus tulevaisuuteen

Istumme linja-autossa valmiina lähtöön. Meitä on 29 ja kuljettajanamme nuori Moses. Matkaa edessämme 2800+ km. Se tiedämme vasta palatessamme. Onneksi.

 Moses Shashinkodhin kuva Pertti Hildenin

                                                                                     

Tänään on kulunut päivälleen 90v Martti Rautasen kuolemasta. Kulttuuripainotteisen opintomatkamme pohjajuonne vahvistuu vahvemmaksi kuin kukaan matkaa ja ajankohtaa suunnitellessa oli edes huomannut: olemme pyhiinvaelluksella.

Matkalla menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat tässä ja nyt.

Joukossamme on kolme Ambomaalla syntynyttä.

Vanhimman tarina vei 70 vuoden takaiseen todellisuuteen, kun suuri joukko suomalaisia 'sotaeristettyjä' pääsee vihdoin palaamaan sodasta toipuvaan Suomeen. Kymmenen kieppeissä oleva Pirkko lähtee ensi kertaa Suomeen ja tapaa vasta siellä kouluun jätetyt isot sisarensa.

Joukko on härkävankkuri kansaa, joka ei purnaa kulkupelinsä ilmastoinnin pettämistä tai wc:n puuttumista – kuten me. Tuossa joukossa, joka Valaskalalahden satamasta lähtee kohti koti-Suomea, ovat myös Nurmijärvelle suuntaavat Syrjät. Heidänkin perheen 'isot tytöt' Eeva-Liisa ja Sirkka ovat olleet kahdeksan pitkää vuotta Nurmijärvellä, tätisä luona koulussa kipeässä erossa kotiväestä. Pahimmillaan meni vuosia, ettei posti sodan tähden kulkenut, eikä rakkaista tietty mitään. Se on jättänyt tähän päivään asti kiristävät arvet.

”Ambomaalla” muistetaan edelleenkin rakkaudella vanhoja härkävankkuriajan joukkoja.

Moses oli vapaalla ja bussimme kaivatulla huoltokatkolla. Saimme kirkon kautta viisi hyvää maasturia ja suuntasimme lähetyksen 'historiallisille paikoille'. Meillä oli paikallisia kuljettajia ja asiantunteva nuori opas – ja jotkut meidänkin joukostamme pääsi kokeilemaan ajotaitoaan pehmeässä, upottavassa hiekassa. Eksyimme.

”Ensin tuonne päin ja sitten tuonne.” Jäljet hiekassa katoavat. Saamistamme ohjeista huolimatta emme löydä perille – kunnes kohtaamme aasivaljakon! Mies kärryssä ja neljä aasia. Mies innostuu, hän kyllä tuntee kulmakuntansa. Hän tietää, missä on ollut Ambomaan ensimmäinen kastepaikka, missä Gustaf Skoklundin hauta. Tulkaa! Seuratkaa! - Ja me seuraamme! Aasit laukkaavat korvat hulmuten, miehen ruoska viuhuu. Seuratkaa! Tulkaa! Mies taitaa saada puhelun menon tiimellyksessä, sillä jossin välissä hän kaivaa toiselle koralliselleen matkapuhelimen Ambomaan aavikolla. Se ei matkantekoa hidasta. Toiseksi viimeisen maasturin kyydissä nauramme kaksin kerroin kippurassa. Miltähän karavaanimme näytti?

Mutta ”no problem” - ei kerrassaan mitään ongelmaa enää. Löysimme kastepaikan 'vuolaan virran varrelta' – tosin nyt kuukausien, jopa vuosien liian vähäisten sateiden ja kuivuuden aikana oli vaikea, oikeastaan täysin mahdoton kuvitella tuolloista kaunista vehreyttä. Tärkeällä paikalla pidämme myös pakollisen ryhmäkuvaussession. Avulias opas kuuluu itsestään selvästi kokonaisvahvuuteemme.
 

Kuva: Pertti Hilden

Me, täysin ansiotta, saimme iloita siitä, mitä hyvää hedelmää vuosien pitäkä jänteinen uurastus on kasvanut.

Piispa Veikko Munyikan sanoin: ”Te suomalaiset opetitte meidät lukemaan ja kirjoittamaan. Sen tähden voimme kohdata tulevaisuuden.”

Oniipan kaupunginjohtaja Kambondea mukaillen: ”Tätä maata ei ole rakennettu amerikklaisten tai kiinalaisten tuella, vaan suomalaisten lähetystyötekijöiden pitkällä, kärsivällisellä työllä. Silloin, kun täällä ei ollut mitään, te rakensitte tänne sairaalan ja kirjapainon. Haluamme pitää niistä huolta ja tehdä kovasti työtä, että seuraavalla kerralla vieraillessanne tämä kaupunki on vielä paremmassa kunnossa kuin nyt.”

Tänään Ondonkwen koulu on maan ykkönen! Ja Selma Rainion perustama sairaala on mm. synnytyksissä ja lapsikuolleisuuden torjumisessa kakkonen heti Windhoekin jälkeen.

Suomen Namibian suurläettiläs Anne Saloranta iloitsi, miten helppoa suomalaisena on työskennellä maassa lähetyksen luoman hyvän pohjan tukemana.  Kunpa mediakin innostuisi ja jakaisi näitä hyviä asioita!

Seurakuntatyöntekijöiden tapaaminen oli Ongwedivassa -jossa nuorin matkassa ollut paljasjalkainen ”ambomaalaisemme” etsi kaksivuotiaana jättämäänsä syntymäkotiaan ja isänsä rakentamaa auditoriota: ja kas kotitalo oli naapurissa ja kokouksesemme juuri siinä ainokaisessa auditoriossa!-

Tapaamisessa kohtasimme Namibialaisen tämän päivän ja tulevaisuuden todellisuutta. Kanssamme oli Läntisen hiippakunnan pääsihteerin tri Gideon Niiitinge ja hänen työtovereitaan: hiippakunnan lähetyspappi Nehemia Sheefeni ja diakoniapappi Aina Sheetheni.

Kirkot ovat täysiä ja seurakuntalaisten moniääninen veisuu mukaansatempaavaa. Naisia, nuoria ja lapsia on paljon. Olimmehan itsekin sitä kuulleet ja kokeneet. Maassa toimii kunnallinen koululaitos ja sairaanhoito on viranomaisten käsissä. Hanasta tuleva – silloin kun sitä tulee!-vesi on juomakelpoista ja matkalainen voi syödä tarjottuja salaattejakin. Kerrassaan ihmeellistä, kun ollaan Afrikassa.

Entä mikä on lähetyspappi Nehemian unelma, kun hän katsoo hippakuntaa 20 vuoden päähän?

”Unelmanani on eheytynyt ja parantunut (healed) yhteisö, jossa ihmiset elävät hyvin voivina. Nyt suuri haasteemme ovat seurakuntalaisemme ”in need and in problems”. Toivon, että alkoholismi, työttömyys, perheväkivalta, sairaudet: syöpä ja AIDS ovat vähentyneet. Teemme jo nyt näiden eteen kovasti työtä – ja tarvitsemme tavoitteisiimme ja unelmiimme päästäksemme teidän rukouksianne. Ensi vuodesta alkaen yhdistämme lähetys- ja diakoniatyön. Haluamme tavoittaa apua tarvitsevat yhtä aikaa sekä materiaalisella että hengellisellä avulla. Päivi Löytty tulee kanssamme tähän työhön. Ensin kartoitamme tilanteen hiippakuntamme alueella ja sitten toimimme sen perusteella. Tarvitsemme rukouksianne.”

Matkalla koimme Namibian auringon pistävän kuumuuden. Kaikkia pelättävissä olevia sairauksia vastaan olimme valmistautuneet rokotuksin ja lääkkein. Kohtasimme outoja kulttuureita. Istuimme kolme tuntia jumalanpalveluksessa, jonka kielestä emme ymmärtäneet yhtään mitään. Usko tai älä, kolme tuntia ei edes tuntunut pitkälle! Odotimme ja rukoilimme sadetta. Useimpina aamuina olimme klo 7 reippaasti aamupalalla laukut pakattuina valmiina päivän haasteisiin. Ja bongasimme ainakin seitsemän hautausmaata. Että sellainen matka.

 

 

Kuva Pertti Hilden

 

Matkan kohokohta oli pieni rauhallinen ehtoollishetki Martti Rautasen kirkossa – kuin pyhiinvaeltajien perille pääsy. Kuin pieni etappi katsoa taakse ja eteen päin. Kohdata menneisyys ja tulevaisuus. Työhön lähtiessään he olivat  parhaassa iässä innokkaita, uutteria, päämäärätietoisia ja vastoin käymisiä kohdatessan periksi antamattomia. Tänään lähetyshistorian haastamana ei ole syytä haikaillen ihannoiden menneitä. Myös minun kutsuni on katsoa tähän päivään ja periksi antamattomasti rakastaa vaivannäköä. Meillä on sama yhä elävä, voimallinen ja kaikkivaltias Jumala, Tate Kalunga.
 

Elämäni pyhiinvaellus on kutsu tulevaisuuteen!

Syvästi kiitollisena Eeva

Olukodassa Rautasten perhehaudalla pienen messun jälkeen.

 

 

PS. Ryhmän kolmas paljasjalkainen ambolainen, dr Sakari, on vuoden vaihteessa vaimonsa Päivin kanssa palaamassa Namibiaan. He olivat Namibiassa kymmenkunta vuotta vuosituhannen vaihteessa. Nyt Suomen jakson jälkeen Päivi palaa lähetys- ja diakoniatyöhön, Sakari musiikkityöhön. Heille siis menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtasivat matkan kuluessa aivan erityisellä tavalla kun yksi heidän lapsista perheensä kanssa asuu pysyvästi Namibiassa.