Pyhiinvaellus tulevaisuuteen

Istumme linja-autossa valmiina lähtöön. Meitä on 29 ja kuljettajanamme nuori Moses. Matkaa edessämme 2800+ km. Se tiedämme vasta palatessamme. Onneksi.

 Moses Shashinkodhin kuva Pertti Hildenin

                                                                                     

Tänään on kulunut päivälleen 90v Martti Rautasen kuolemasta. Kulttuuripainotteisen opintomatkamme pohjajuonne vahvistuu vahvemmaksi kuin kukaan matkaa ja ajankohtaa suunnitellessa oli edes huomannut: olemme pyhiinvaelluksella.

Matkalla menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat tässä ja nyt.

Joukossamme on kolme Ambomaalla syntynyttä.

Vanhimman tarina vei 70 vuoden takaiseen todellisuuteen, kun suuri joukko suomalaisia 'sotaeristettyjä' pääsee vihdoin palaamaan sodasta toipuvaan Suomeen. Kymmenen kieppeissä oleva Pirkko lähtee ensi kertaa Suomeen ja tapaa vasta siellä kouluun jätetyt isot sisarensa.

Joukko on härkävankkuri kansaa, joka ei purnaa kulkupelinsä ilmastoinnin pettämistä tai wc:n puuttumista – kuten me. Tuossa joukossa, joka Valaskalalahden satamasta lähtee kohti koti-Suomea, ovat myös Nurmijärvelle suuntaavat Syrjät. Heidänkin perheen 'isot tytöt' Eeva-Liisa ja Sirkka ovat olleet kahdeksan pitkää vuotta Nurmijärvellä, tätisä luona koulussa kipeässä erossa kotiväestä. Pahimmillaan meni vuosia, ettei posti sodan tähden kulkenut, eikä rakkaista tietty mitään. Se on jättänyt tähän päivään asti kiristävät arvet.

”Ambomaalla” muistetaan edelleenkin rakkaudella vanhoja härkävankkuriajan joukkoja.

Moses oli vapaalla ja bussimme kaivatulla huoltokatkolla. Saimme kirkon kautta viisi hyvää maasturia ja suuntasimme lähetyksen 'historiallisille paikoille'. Meillä oli paikallisia kuljettajia ja asiantunteva nuori opas – ja jotkut meidänkin joukostamme pääsi kokeilemaan ajotaitoaan pehmeässä, upottavassa hiekassa. Eksyimme.

”Ensin tuonne päin ja sitten tuonne.” Jäljet hiekassa katoavat. Saamistamme ohjeista huolimatta emme löydä perille – kunnes kohtaamme aasivaljakon! Mies kärryssä ja neljä aasia. Mies innostuu, hän kyllä tuntee kulmakuntansa. Hän tietää, missä on ollut Ambomaan ensimmäinen kastepaikka, missä Gustaf Skoklundin hauta. Tulkaa! Seuratkaa! - Ja me seuraamme! Aasit laukkaavat korvat hulmuten, miehen ruoska viuhuu. Seuratkaa! Tulkaa! Mies taitaa saada puhelun menon tiimellyksessä, sillä jossin välissä hän kaivaa toiselle koralliselleen matkapuhelimen Ambomaan aavikolla. Se ei matkantekoa hidasta. Toiseksi viimeisen maasturin kyydissä nauramme kaksin kerroin kippurassa. Miltähän karavaanimme näytti?

Mutta ”no problem” - ei kerrassaan mitään ongelmaa enää. Löysimme kastepaikan 'vuolaan virran varrelta' – tosin nyt kuukausien, jopa vuosien liian vähäisten sateiden ja kuivuuden aikana oli vaikea, oikeastaan täysin mahdoton kuvitella tuolloista kaunista vehreyttä. Tärkeällä paikalla pidämme myös pakollisen ryhmäkuvaussession. Avulias opas kuuluu itsestään selvästi kokonaisvahvuuteemme.
 

Kuva: Pertti Hilden

Me, täysin ansiotta, saimme iloita siitä, mitä hyvää hedelmää vuosien pitäkä jänteinen uurastus on kasvanut.

Piispa Veikko Munyikan sanoin: ”Te suomalaiset opetitte meidät lukemaan ja kirjoittamaan. Sen tähden voimme kohdata tulevaisuuden.”

Oniipan kaupunginjohtaja Kambondea mukaillen: ”Tätä maata ei ole rakennettu amerikklaisten tai kiinalaisten tuella, vaan suomalaisten lähetystyötekijöiden pitkällä, kärsivällisellä työllä. Silloin, kun täällä ei ollut mitään, te rakensitte tänne sairaalan ja kirjapainon. Haluamme pitää niistä huolta ja tehdä kovasti työtä, että seuraavalla kerralla vieraillessanne tämä kaupunki on vielä paremmassa kunnossa kuin nyt.”

Tänään Ondonkwen koulu on maan ykkönen! Ja Selma Rainion perustama sairaala on mm. synnytyksissä ja lapsikuolleisuuden torjumisessa kakkonen heti Windhoekin jälkeen.

Suomen Namibian suurläettiläs Anne Saloranta iloitsi, miten helppoa suomalaisena on työskennellä maassa lähetyksen luoman hyvän pohjan tukemana.  Kunpa mediakin innostuisi ja jakaisi näitä hyviä asioita!

Seurakuntatyöntekijöiden tapaaminen oli Ongwedivassa -jossa nuorin matkassa ollut paljasjalkainen ”ambomaalaisemme” etsi kaksivuotiaana jättämäänsä syntymäkotiaan ja isänsä rakentamaa auditoriota: ja kas kotitalo oli naapurissa ja kokouksesemme juuri siinä ainokaisessa auditoriossa!-

Tapaamisessa kohtasimme Namibialaisen tämän päivän ja tulevaisuuden todellisuutta. Kanssamme oli Läntisen hiippakunnan pääsihteerin tri Gideon Niiitinge ja hänen työtovereitaan: hiippakunnan lähetyspappi Nehemia Sheefeni ja diakoniapappi Aina Sheetheni.

Kirkot ovat täysiä ja seurakuntalaisten moniääninen veisuu mukaansatempaavaa. Naisia, nuoria ja lapsia on paljon. Olimmehan itsekin sitä kuulleet ja kokeneet. Maassa toimii kunnallinen koululaitos ja sairaanhoito on viranomaisten käsissä. Hanasta tuleva – silloin kun sitä tulee!-vesi on juomakelpoista ja matkalainen voi syödä tarjottuja salaattejakin. Kerrassaan ihmeellistä, kun ollaan Afrikassa.

Entä mikä on lähetyspappi Nehemian unelma, kun hän katsoo hippakuntaa 20 vuoden päähän?

”Unelmanani on eheytynyt ja parantunut (healed) yhteisö, jossa ihmiset elävät hyvin voivina. Nyt suuri haasteemme ovat seurakuntalaisemme ”in need and in problems”. Toivon, että alkoholismi, työttömyys, perheväkivalta, sairaudet: syöpä ja AIDS ovat vähentyneet. Teemme jo nyt näiden eteen kovasti työtä – ja tarvitsemme tavoitteisiimme ja unelmiimme päästäksemme teidän rukouksianne. Ensi vuodesta alkaen yhdistämme lähetys- ja diakoniatyön. Haluamme tavoittaa apua tarvitsevat yhtä aikaa sekä materiaalisella että hengellisellä avulla. Päivi Löytty tulee kanssamme tähän työhön. Ensin kartoitamme tilanteen hiippakuntamme alueella ja sitten toimimme sen perusteella. Tarvitsemme rukouksianne.”

Matkalla koimme Namibian auringon pistävän kuumuuden. Kaikkia pelättävissä olevia sairauksia vastaan olimme valmistautuneet rokotuksin ja lääkkein. Kohtasimme outoja kulttuureita. Istuimme kolme tuntia jumalanpalveluksessa, jonka kielestä emme ymmärtäneet yhtään mitään. Usko tai älä, kolme tuntia ei edes tuntunut pitkälle! Odotimme ja rukoilimme sadetta. Useimpina aamuina olimme klo 7 reippaasti aamupalalla laukut pakattuina valmiina päivän haasteisiin. Ja bongasimme ainakin seitsemän hautausmaata. Että sellainen matka.

 

 

Kuva Pertti Hilden

 

Matkan kohokohta oli pieni rauhallinen ehtoollishetki Martti Rautasen kirkossa – kuin pyhiinvaeltajien perille pääsy. Kuin pieni etappi katsoa taakse ja eteen päin. Kohdata menneisyys ja tulevaisuus. Työhön lähtiessään he olivat  parhaassa iässä innokkaita, uutteria, päämäärätietoisia ja vastoin käymisiä kohdatessan periksi antamattomia. Tänään lähetyshistorian haastamana ei ole syytä haikaillen ihannoiden menneitä. Myös minun kutsuni on katsoa tähän päivään ja periksi antamattomasti rakastaa vaivannäköä. Meillä on sama yhä elävä, voimallinen ja kaikkivaltias Jumala, Tate Kalunga.
 

Elämäni pyhiinvaellus on kutsu tulevaisuuteen!

Syvästi kiitollisena Eeva

Olukodassa Rautasten perhehaudalla pienen messun jälkeen.

 

 

PS. Ryhmän kolmas paljasjalkainen ambolainen, dr Sakari, on vuoden vaihteessa vaimonsa Päivin kanssa palaamassa Namibiaan. He olivat Namibiassa kymmenkunta vuotta vuosituhannen vaihteessa. Nyt Suomen jakson jälkeen Päivi palaa lähetys- ja diakoniatyöhön, Sakari musiikkityöhön. Heille siis menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtasivat matkan kuluessa aivan erityisellä tavalla kun yksi heidän lapsista perheensä kanssa asuu pysyvästi Namibiassa. 

 

Kaftaani Gideonille

 

Keväällä 2016 ELCI:n (Evankelisluterilainen kirkko Namibiassa) Läntisen hiippakunnan pääsihteeri tri Gideon Niitinge vieraili Espoon hiippakunnassa. Läntinen hiippakunta ja Espoon hiippakunta ovat ystävyyshiippakuntia. 

 

Vierailun aikana kävi ilmi, että pastori Gideon ihaili tavattomasti kaftaania, papin juhlapukua. Hän toivoi kovasti sellaista itselleen, mutta kaftaania ei ole mahdollista hankkia Namibiasta. Unelma jäi erityisesti Espoon hiippakunnan kansainvälisen työn asiantuntijan Anssi Almgrenin mieleen.

Niinpä hän laittoi toimeksi ja hiippakunnan työntekijät päättivät hankkia tri Gideonille kaftaanin ja lähettää sen ryhmämme mukana. Tsandissa, suuren apinanleipäpuun todistaessa taustalla, tri Sakari Löytty luovutti mustan villaisen kaftaanin sen uudelle, onnellisena hymyilevälle omistajalle.

 

 

 

Tarunhohtoiselle Ambomaalle II

Onandjokwen sairaala

Keskiviikkona 26.10. Käymme Selma Rainion vuonna 1911 perustamalla Onandjokwen sairaalla ja tapaamme sairaalan nykyisen johtajan ja sairaalapastorin. Sairaalalla näemme myös uuden Selma Rainio- klinikan ja Kalliokoski-talon. Käymme Selman haudalla ja sairaalamuseossa.

 

Ennen

 

nyt:

 

 

 

Sairaalan nykyinen johtaja Igor Petrov

 

 

Selma Rainio - klinikka

 

Kalliokoski- talo

 

 

 Hetki Selman haudalla

 

Ongwediva

Iltapäivällä Ongwedivassa ”muusikkot” tapaavat kirkon entisen ja läntisen hiippakunnan nykyisen musiikkisihteerin. ”Seurakuntaryhmä” keskustelee Läntisen hiippakunnan pääsihteerin johdolla seurakuntatyön ajankohtaisista kysymyksistä. Mukana keskustelussa myös läntisen hiippakunnan lähetys- ja diakoniapapit. (60 km)

”Musiikillinen ilta nuotion äärellä” siirtyi maanantailta tänne keskiviikkoon, kun paluumatkalla Ongwedivasta Oniipaan pysähdyimme herkulliselle grilli-illalliselle piispa-Veikon pojan, matkanjohtajiemme Sakarin ja Päivin hyvän ystävän monitoimiravitolaan nauttimaan uima-altaan äärelle.

 

Vierailimme tarunhohtoisella Ambomaalla.

 

Kuulimme monista kunnioitetuista jo poisnukkuneista työntekijöistä. Mutta yhtälailla nykyisistä, kaivatuista työtovereista: Mitä heille kuuluu? Se teki hyvää.  

Kävimme historiallisilla paikoilla, joilla oli ollut kirkkoja, klinikoita, lähetysasemia - ja joilla oli  liian monia suomalaisten hautoja, ja hautausmaita.

 

Tarunhohtoisella Ambomaalla on ollut - kautta aikojen - ilon ja auringon paisteen varjona paljon tuskaa, ahdistusta, surua, sairautta ja kuolemaa. Niin läheteillä kuin paikallisillakin. Jotain siitä on kantautunut tänne kaukaiseen kotimaahan asti. Jotain siitä on kyetty kuulemaan täällä asti. Hautojen äärelle pysähtyessä oli pakko kysyä, kuinka paljon on ollut ahdistusta ja kärsimystä, josta täällä kotona ei ole edes haluttu kuulla. Tai kuinka paljon on ollut kärsimystä, josta ei ole uskallettukaan kertoa?

Haluanko minä tarunhohtoisen kuvan säilyttääkseni sulkea silmäni todellisuudelta? 

 

Jotkut, kuten Martti ja Frida Rautanen, elivät hyvin iäkkäiksi. Monet kuolivat aivan liian aikaisin.

Yhteistä heille, että he lähtivät liikkeelle parhaassa iässään. Heillä oli visio ja missio. Kutsumus kantoi. Moni ei nähnyt työnsä hedelmää. On jotenkin epäoikeudenmukaista, että se ilo suotiin meille!

 

Vai onko? Eikö heidän esimerkkinsä ole meidän voimanamme tänään, kun en näe tätä päivää edemmäksi. Lähettäjä on uskollinen. Meillä on yhä sama kaikkivaltias Isä kuin heillä. Häneen saan turvautua, vaikka ei onnistuisikaan.

Tarunhohdon saa antaa mennä ja elää todellisuudesta! Hän on kanssamme kaikki päivät.

 

Ja heitä oli p a l j o n!

Katuturassa

Viimeisenä aamuna kiiruhdimme aikaisin Katuturan kaupunginosaan Emmanuel- kirkolle ehtiäksemme klo 9 jumalanpalvelukseen.

Katutura oli jo hyvin hereillä. Se on aparthaidin aikainen mustien kaupunginosa. Väki joutui siirtymään keskustan asuinalueiltaan laitakaupungille. Joku Katuturassa tuntuu kotoisalta:  se muistuttaa suuresti naapurustostamme Addis Abebassa.  Vaikka itsenäisyys on tasa-arvoistanut Namibiaa, Katuturassa on paljon asukkaita ja se kasvaa edelleen.

Bussin ikkunasta kuvattua

 

 

Iso kirkko on siellä kaiken keskellä  - enkä huomannut ottaa yhtään lähikuvaa, sillä ihmispaljous vei kaiken huomioni

 

 

Kirkolla

Sinä aamuna he olivat aloittaneet aikaisin! Kello seitsemän alkoi kastejumalanpalvelus. - Aivan klo 7.
Heti huomasi, että heitä oli paljon! Ensimmäinen kastettu oli äidin hellässä hoidossa jo kirkkoaidan vieressä ulkosalla.

 

Toisia ylpeitä äitejä kirkon seinustalla

 

Tämä porukka oli oven vierustalla, sisäänkäynnistä vasemmalla

 

ja jotkut olivat sisällä jatkamassa tavallisessa jumalanpalveluksessa.

- Tavallinen (sana-)jumalanpalvelus kestää keskimäärin kolme tuntia. Ehtoollismessu on kerran kuukaudessa ja siihen seurakunnan jäsenet ilmoittautuvat. -

 

Eikä tässä vielä kaikki: Kastettuja oli ollut yhteensä 141!  Luit aivan oikein ja kirjoitin aivan oikein. Heitä oli uskomattoman paljon.  

 

Mutta kirkossa oli toki muitakin kuin kastettuja omaisineen! Väkeä mahtuu kerralla 1300+ Sen verran heitä oli tänäänkin!

Jumalanpalveluksen alkua odotellessamme oli etupenkeissä vielä tilaa.

 

Vähitellen väki lisääntyi ja penkkirivit tiivistyivät

 

Kuoroja oli useita ja he lauloivat paljon.

Ja samalla kuorolla eri johtajia. Nuorisokuoron johtaja no 2: piispa Thomas Shivute johti "Jumala ompi linnamme". Oli uskonpuhdistuksen sunnuntai. Jostain syystä kolme tuntia ei tuntunut pitkältä.

 

  Muuten piispa- Thomas osallistui jumalanpalvelukseen seurakuntalaisena

 

 

- ja tervehti   joukkoamme ystävällisesti sakastissa

 

 

Kirkossa oli hyvin paljon naisia ja pieniä lapsia. Isommat lapset juhlivat saarnan aikana pyhäkoulun pikkujoulua innostuneesti laulaen ja suuria kakkupaloja nauttien. Ihmettelimme kaikki mielestämme outoa ajankohtaa, mutta ei sillä väliä. Väki oli joka tapauksessa innoissaan.

 

Yksityiskohta: Pyhäkoululaisilla olivat  kampaukset kohdallaan. Tässä kakulla 'koristeltuna'

 

 

Kampaus & kakkumeikki

 

 

Vain mielikuvituksella on rajat...

 

Kampauksia oli runsaasti ja paljon erilaisia!

 

Niin myös kakkua oli runsaasti tarjolla:

Pala kakkua käteen ja ääntä kohti. Santsipalakin taisi löytyä.

 

 

Jospa vielä saisin liitettyä tähän pyhäkoululaisten laulusta kuvaamani pätkän!  Se näkyi ja kuului :)

 

 

Afrikka on ihmeellinen!

 Paljon väkeä, paljon aurinkoa, paljon hymyä. Paljon kauneutta, iloa ja hyvinvointia.

Ja samalla paljon kuivuutta ja paljon, paljon tuskaa ja kärsimystä, josta saimme vain häilähtävän aavistuksen kaiken ilon keskellä

 

Palataan vielä matkan varrelle!